19.1.2013

My ex? We're not friends, we're not enemies. We're just strangers with some memories.

Multa haluttiin toivepostausta mun existä, joten tässä tää tulee. Jos joku asia jää epäselväksi, niin tietty saa kysyä. Eri asia on sitten että vastaanko siihen :--) Ja moi vaan kaikki tutut jotka tätä luette.

Mun ensimmäinen vakava (taino voiko sitäkään vakavaks sanoo...) oli sillon kun mä olin kasilla. Kasiluokan talven aikana me muutettiin ja meidän naapurissa asu mua vuotta vanhempi poika. Lisäsin sen fb:ssä kaveriks ja juteltiin muutaman kerran. Sitten mä huomasin tuijottelevani sitä aina koulussa ja yhden kerran uskalsin ujosti moikata. Juteltiin aina vaan enemmän ja enemmän. Sitten tulee se kysymys mitä yleensä pelkään "kenestä sä tykkäät". Meinasin eka pokkana valehdella, mutta kerroin totuuden. Yllätys oli suuri kun tunteet oli molemminpuolisia. Seuraavana päivänä nähtiin ekaa kertaa kunnolla kahdestaan. Ei luoja että muo pelotti. Sydän hakkas tuhatta ja sataa kun kävelin tapaamispaikalle. Tältä ihmiseltä mä sain mun ensisuudelman ja tää ihminen opetti mulle niin paljon vähässä ajassa. Mä opin, että ei mun tartte miellyttää muita.

Tää exä oli ihana, kiltti ,huomaavainen ja oikeestaan kaikkee mitä mä silloin toivoin poikaystävältä. Mutta siinä se ongelma sitten olikin. Hän oli liian täydellinen. Mulle tuli järkyttävä sitoutumiskammo, enkä päässyt siitä yli, joten päätin että nyt on paras erota. Meidän välit meni totaallisesti poikki reilun puolen vuoden ajaksi, sitten pikkuhiljaa välit lämpesivät ja oltiin todella hyvissä väleissä taas jossain vaiheessa, kuitenkin pelkästään kavereina.
Tää exä oli silloin jo uudessa parisuhteessa, minä sinkkuna. Kävi just niinkuin mä pelkäsin, mä ihastuin siihen taas uudestaan. Sitten mä kuitenkin mietin, että ei mulla oo oikeutta pilata toisten onnee, joten mä tukahdutin mun tunteet. Ei sillä mitään väliä ois kuitenkaan ollut, ei me oltais palattu yhteen vaikka hän olisikin sinkku ollut. Oltiin peruskavereita aina siihen asti ku alotin lukion ykkösen. Sitten meidän välit alko menemään pilalle. Se vittuili mulle kaikesta mahdollisesta, laski mun itsetuntoa ja paino mut henkisesti ihan pohjalle. Viime syksynä se teki jotain, mikä meinas pilata mun välit yhteen toiseen ihmiseen. Ja mä idiootti annoin sille kaiken anteeks. Mä kerroin sille mun nykysestä tilanteesta ja kaikista vaikeuksista. No, eipä oo herrasta enää sen jälkeen kuulunut. Kai me väleissä ollaan, tosin ollaan nykyään "just some strange people who have memories".
Tuosta parisuhteesta meni pari vuotta, ennen kuin seurustelin uudestaan vakavasti. Välissä oli jotain pientä säätöä, mutta ei niistäkään mitään suurta tullut. Oltiin tunnettu syksystä asti, tai oikeastaan tiedetty. Tiesin suurinpiirtein kuka hän on, samalla bilsan kurssilla oltiin ja jotain pientä saatettiin jutella koulussa. Huhtikuussa 2012 me sitten tutustuttiin kunnolla, samaan porukkaan kun satuttiin eksymään. Olin mä jo aikasemmin katellut sitä, että onpa hyvännäköinen ja kiva jätkä, mutta en ihastunut ennen kuin vietimme porukassa aikaa enemmän. Se oli menoa sitten kun ihastuin. Vappuna se saatto mut kotiin, anto hyvän yön pusun ja sovittiin että nähdään seuraavana päivänä. Niin me nähtiinkin. Mä menin käymään sen luona ja se olikin se ratkaseva tekijä. Me alettiin seurustella ja näin jälkeenpäin mä kadun sitä, että me edettiin liian nopeesti. Ois pitäny tutustua kunnolla..

Meidän suhde oli tälleen jälkeenpäin mietittynä ihan hirveetä paskaa. Jätkä oli ihana ja näin, mutta mä olin ku mikäki monsteri. Revin riitaa ihan turhista ja pienistä asioista. Häpeän itteeni just nyt. Mä en ymmärrä miten se kesti mua. Mä käyttäydyin ku paraski pikkuteini sillon ja kadun sitä nyt suuresti. Mä halusin tälläkin kertaa eron ja ihan samasta syystä kun aikaisemmassakin. Mua alko ahdistaa se läheisyys. Tosin nyt jälkeenpäin oon löytänyt "paremman" selityksen. Mä haluan olla se, joka jättää, koska mä en halua enää tulla jätetyks. Mua sattu erota, sillä mä tykkäsin tästä ihmisestä niin paljon. En mä voinut kohdata sitä kylällä tai missään, koska pelkäsin että lankean sen polvien eteen ja anelen sitä ottamaan mut takasin. Kuinka säälittävä ihminen voi olla. Vaikka kuinka vakuuttelin itselleni ja muille, että oon päässyt yli suhteesta, niin mä en voinut huijata itseäni. Vitut mä olin. Sen huomas siinä vaiheessa, kun hän alkoi seurustella. Mä olin niin katkera ja vittuuntunut, että olin työntänyt tän ihmisen pois mun luota.
Sitten mä tein sen, mitä mun ei olis pitänyt. Mä aloin haukkua sen nykystä ja sitä jätkää itteensä. Mä olin niin vihainen ja pettynyt ja kaikkea mahdollista. En mä tälle henkilölle koskaan mitään suoraan sanonut, mutta se sai kuulla yllämainitulta exältäni kaiken. Me kuitenkin puhuttiin ja selvitettiin kaikki. Silti pelotti aloittaa vanhojen tanssiharkat, koska en tiennyt olinko saanut kaiken anteeksi vai en. Onneksi meillä menee harjoitukset hyvin, jutellaan jotain pientä ja näin. Nykyään voin sanoa rehellisesti, että oon onnellinen tän ihmisen puolesta ja toivon kaikkea hyvää hänelle ja hänen tyttöystävälleen. Mä olin niin typerä kun edes aloitin haukkumaan heitä. Valehtelisin, jos väittäisin että en koskaan kaipaa meidän yhteisiä hetkiä. Monesti oon niitä miettinyt ja monta kertaa oon miettinyt, että entä jos en olisi jättänyt. Missä me oltais nyt. Mutta asialle ei voi enää mitään, asian kanssa on elettävä.

Nyt kun mä oon tiedostanut itselleni sen ongelman, mikä mulla on parisuhteissa, mun sydän on keventynyt. Ehkä mä vielä joku päivä löydän sellaisen ihmisen, joka tietää asiasta ja joka ymmärtää sen, että mä haluan omaa aikaa tai oon vittumainen ämmä toisinaan jos ollaan yhdessä. Mä yritän päästä siitä eroon, mutta en mäkään ihmeisiin pysty yksin.

Love, Annu

ps. Kuvat we♥it

3 kommenttia:

  1. Annu, kun mä luin tuon postauksen mun teki mieli vaan tulla sun luo ja halata ja sanoo et oot tehny ihan oikein kun jätit nuo pojat! Oon aivan varma et sinäki löydät vielä sen oikeen joka oikeesti haluaa olla sun kans, ja jonka kans sun on hyvä olla. Kyllä sen sitten huomaa kun se kohalle sattuu. Tiiän sen ite. Olin monenmonen pojan kanssa, ja aina ne meni poikki , yleensä minä jätin. Kunnes yks päivä mun poikaystävä vaan käveli vastaan, ja tässä sitä on kohta kolme vuotta tunnettu ja edelleen rakastetaan toisiamme. Muista aina että oot oma ittes, ja teet niiku susta tuntuu oikeelle, elä jatka mitään suhdetta jos yhtään tuntuu et joku on pielessä tai sua ahistaa. Mä oon varma, joku päivä sä vielä saat sun vierelle ihmisen johon voit luottaa täysin, joka rakastaa sua ja hyväksyy sut just tuollasena. Ihan varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :---) piristi tosi paljon ja anto paljon lisää toivoa, että ehkä mä en olekaan forever alone. Niinhän siinä varmaan käy, että "se oikea" ilmestyy silloin kun sitä vähiten odottaa :)

      Poista
  2. Toivepostaus: Tee jokin video tänne blogiin! :) sellainen olisi tosi kiva!

    VastaaPoista

Kirjoitathan palautetta asiallisesti! :----)