23.9.2012

I'm here without you and I need you so much right now

Tiedättekö sen tunteen kun ei vaan enää jaksa esittää iloista ja onnellista? Mä uskon, että jokaisessa kaveriporukassa on joku, joka väittää olevansa okei vaikkei sitä olekaan. Mä oon niin väsyny ainaiseen esittämiseen, että kaikki on hyvin. Oon aina ollu se, jolle kaikki voi kertoo huolensa ja mielellään mä oon kuunnellu. Sen takia oon kehittäny itelleni niin vahvan ulkokuoren, ettei muut huomaa, että mullakin on paha olla. Tuntuu, että mulla ei sais olla paha olo, koska oon aina ollu niin happy että oksettaa. Jos joku on joskus erehtynyt kysymään, että "Hei Annu, onko kaikki hyvin?" ,niin oon vetäny leveen feikkihymyn ja sanonu ilosella äänellä, "oon kunnossa." 'Nyt voin sanoa rehellisesti, että mä en oo kunnossa, en todellakaan.
 Syvällä sisimmissäni mä oon ihan palasina, illat ja viikonloput istun kotona itkemässä. Peitän mun pahan olon yliaktiivisuudella ja vittuilulla. En mä halua et kukaan huomaa mun pahaa oloa. Tähän mennessä kukaan ei oo huomannutkaan ja ne, jotka lukevat tän postauksen, ohittavat asian. Koska eihän mulla voi olla paha olla. Mä tarvihtisin vaan sellaisen ihmisen, joka ottas kädestä kiinni ja sanois, että tietää etten mä oo kunnossa. Että se joku näkis mun naamion ja esityksen läpi, ja osais auttaa.
 Ekat kerrat tuntu vaikeille esittää, sen jälkeen helpottu. Koulussa oon se pirtee ja iloinen tyttö mikä oon ollu aina ennenkin, mutta kotona mä muutun "normaaliksi minäksi". Siis sellaiseksi, jonka ei tarvitse esittää mitään. Tekee pahaa lähteä aamulla kouluun, mutta tekee pahaa lähteä iltapäivällä koulusta. Koulussa on kaverit olleet ympärillä, hetken aikaa taas on esitetty iloista, on hyvä olla. Sitten kun sen naamion saa riisua kotona, niin kaikki tuntuu mitäänsanomattomalle. Koulu ei kiinnosta, ei kiinnosta lähteä kotoa mihinkään, ei kiinnosta mikään. Tekis mieli vaan nukkua koko ajan, hautautua sänkyyn, eikä koskaan enää nousta ylös.
 Mä en oo pelkästään palasina, vaan niin on myös mun sydän. Liian monta kertaa se on särjetty, ehjäksi se ei tuu enää koskaan. Eihän rypistettyä paperiakaan saa enää kokonaan sileäksi. Oon rakentanut niin kovan kuoren mun sydämen, kuin koko kehon ympärille, ettei sitä enää saa murrettua. Haluan irti tästä kaikesta, haluan lentää yhtä vapaana kuin linnut taivaalla. Haluan pois täältä tuskasta. En jaksa enää esittää iloista. Haluan, että todellakin joku tulee ja katsoo silmiin, huomaa mun pahan olon ja yrittää auttaa. Mun omat voimat alkaa olla aika lopussa, mut mä oon yrittäny taistella pimeyttä vastaan. En vaan enää tiedä kuin kauan pystyn siihen yksin. Missä on mun pelastaja, kun sitä eniten tarvitsen ?

2 kommenttia:

  1. Elä niinkun haluat, aina ei tarte olla vahva. Sääki voit olla se jota kuunnellaan, ystävät on sitä varten<3 pärjää rakas<3

    VastaaPoista

Kirjoitathan palautetta asiallisesti! :----)